New Toy

Kobo on kotona! Ja tämä neiti on ihan liian innostunut. Hankin kasan kirjoja samantien, yhden Kobon omasta kaupasta ja loput ovatkin muualta hankittuja, jotka Calibre -ohjelman avulla siirsin leluuni. Ja miten tyytyväinen voikaan taas yhteen elektroniseen härpäkkeeseen olla.

Se on siro. Se on kevyt. Se on mukava kädessä. Kosketusnäyttö toimii moitteetta. Sitä on helppo käyttää.

En ole vielä raaskinut aloittaa sillä kunnolla lukemista, vaikka leikinkin sillä koko päivän eilen (jos ei siis lasketa sitä, että ryntäsin Verkkokauppaan ostamaan tälle suojakuoret.. ja samalla uuden hiusten kihartimen). Aion tällä kertaa lukea Allegiantin loppuun, ennen kuin tartun yhteenkään Kobollani olevaan kirjaan. Tavoitteena on saada Allegiant loppuun ennen ensi maanantaita, jolloin minun ei tarvitsisi ottaa mukaan kuin lukulaite matkalle. Joten en siis tähän hätään voi vielä sanoa, väsyvätkö silmät laitteella lukiessa, mutten osaa kuvitella, että väsyisivät enempää kuin paperisesta kirjastakaan luettaessa.

Tällä hetkellä kaikki Kobolle ladatut kirjat ovat englanniksi, mutta eiköhän sitä jossain välissä tulevaisuudessa tule suomeksikin niitä hankittua.

Kiitos Kobon, sain myös vihdoin luotua käyttäjätunnuksen GoodReads -sivustolle ja sitä kautta sainkin ideat kirjoihin, jotka hankin heti ensimmäisenä lukulaitteelle. Ja olenpahan aika varma siitä, että tuo käyttäjätunnus tulee pian olemaan täynnä want-to-read materiaalia.

So much to read, so little time!

Kobo

Huhhuh. Olipas siinä urakka, kirjoittaa viisi rästiin jäänyttä kirja-arvostelua lähes puolen vuoden ajalta... Eikä tässä tosiaan ole vielä kaikki tuona aikana luetut kirjat, mutta muista en ihan vielä tee arvosteluja, koska kyseessä on sarjoja, joista ainakin toisen arvostelen, kun olen tämän viimeisen, kolmannen osan, lukenut. Tästä syystä nyt kuitenkin arvostelut ja kuvaukset ovat hieman.. lyhyempiä ja eivät ihan niin paneutuneita kuin olisin toivonut kirjoittavani. Halusin kuitenkin näistä teoksista sanoa jotain, ja toivon, että annatte anteeksi, pyrin parantamaan tapani.

Mutta itse aiheeseen!

Olen jo pitempään pohtinut elektronisen lukulaitteen ostamista matkustamista ajatellen. Tahdon aina napata useamman kirjan niin kotimaan kuin ulkomaanmatkoillekin mukaan ja laukuista tuppaa tulemaan turhan painavia. Siksi siis yksi pieni ja kevyt laite ratkaisisi paino-ongelman.
Olen yrittänyt miettiä laitteen hyviä ja huonoja puolia; viitsinkö sijoittaa siihen, tuleeko sitä käytettyä.

Varasimme vastikään kesälomamatkan Kyprokselle (iiiiih, enää 12 päivää!)  ja jälleen tuli aiheelliseksi miettiä tuota e-readeria. Aloin sitten googlettelemaan, löytyisikö jostain sopivaa, joka ei olisi ihan hirveän kallis, mutta tarpeeksi laadukas. Pohdin muun muassa Amazonin Kindleä, mutta totesin sen ehkä piirun verran liian rajoitetuksi ja kalliiksi. Sitten törmäsin jossain kirjablogissa (anteeksi, en enää kuolemaksenikaan pysty muistamaan missä!) keskustelua juurikin samaisesta aiheesta ja joku mainitsi Kobon lukulaitteet. Pakkohan ne oli sitten esiin kaivaa ja meinasin jo hätääntyä, etteikö niitä saisi Suomeen, Kobon sivuiltakaan ei löytynyt jälleenmyyjää Suomessa. Googletin vielä kertaalleen Kobon ja onnekseni huomasin, että Pixmania -nettikaupalla on Koboja valikoimissaan. Ja sieltä tämä hurmuri löytyi ja tilaukseen meni samantien. Halvimman Kindlen kanssa tämähän on aika saman hintainen, mutta Kobo vakuutti minut paremmin kuin Kindle.

Nyt odottelen siis pakettia kotiovelle, jonka pitäisi tulla viimeistään ensi viikolla, toivottavasti vain satun olemaan kotona sopivasti UPS:n jakelijan tullessa... Sillä tahdon tämän ehdottomasti matkalle mukaan!

Kuva TÄÄLTÄ.

Laitteeni on siis kuusi tuumainen Kobo Touch. Varsinainen kaunotar. Ja suurimmaksi osaksi löysin pelkkiä hyviä asiakasarvioita. Kuvan nappasin Pixmania -nettikaupan sivuilta, mistä myös laitteeni siis tilasin. Juurikin tuossa ihanassa valko-turkoosissa värissä.

Innolla täällä odottelen uutta leluani! Olen jo tutkinut Kobon e-kirja kirjastoa ja ainakin kaksi teosta menee saman tien ostoon, kun saan laitteen kätösiini. Näin saan sitten matkalukemista varsin kevyessä muodossa.

Carlos Ruiz Zafón: Marina

Carlos Ruiz Zafón; Marina
Alkuteos: Marina
Kustantaja: Otava 2013
Suomentaja: Antero Tiittula
Sivuja: 282

"En tiennyt vielä silloin, että ennemmin tai myöhemmin ajan valtameri huuhtoo takaisin sinne viskatut muistot. Viidentoista vuoden jälkeen tuon muisto palasi luokseni. Näin taas saman pojan harhailemassa Francian aseman hämyssä, ja Marinan nimi alkoi jälleen kirvellä kuin tuore haava."

Oscar käy koulua Barcelonalaisessa sisäoppilaitoksessa, mutta livahtelee jatkuvasti vaeltelemaan pitkin kaupungin aavekaupunginosien katuja. Sisäoppilaitoksen lähellä on huvila, joka näyttää hylätyltä, mutta yhtenä päivänä Oscar päättää uskaltautua portista sisään.

Oscar tutustuu huvilassa asuvaan tyttöön, Marinaan ja tämän erakkoisään. Nuorten ystävystyessä Oscar alkaa viettää aikaa Marinan kanssa huvilassa ja viihtyy myös tytön isän kanssa. Kaivatessaan tekemistä kaksikko suuntaa läheiselle hautausmaalle, mistä Marina tahtoo näyttää Oscarille jotain.

Hautausmaalta kaksikko seuraa salaperäistä mustiin pukeutunutta naista, joka vierailee säännöllisesti yhdellä ja samalla, mustalla perhosella merkityllä haudalla. Tämä johdattaa Marinan ja Oscarin selkäpiitä hyytävän mysteerin partaalle. He seuraavat naista syvälle Barcelonan hylätyille kaduille ja päätyvät osaksi karmivaa salaisuutta, johon liittyvät juurikin nuo mustat perhoset ja karmaisevaa kyllä; ruumiinosat. 

---

Osaattekin ehkä jo arvata, että olen suuri Carlos Ruiz Zafónin fani. Ja Marina oli siis ehdottomasti luettavien listalla. (Ja siellä on siis vielä Taivasten Vanki ja ainakin yksi vielä suomentamaton teos.)

Ja kuten taattua, Marinassa oli jälleen se hyytävä, mystinen ja uhkaava tunnelma, jonka luomisen Zafón osaa paremmin kuin kukaan. Konsepti on samantyylinen kuin Unohdettujen kirjojen hautausmaan ympärille sijoittuvissa, myöhemmin kirjoitetuissa (Marina siis kirjoitettu 90-luvulla) Zafónin kirjoissa; historialline Barcelona, sen unohdetummat kaupunginosat, historiaan kietoutuva ja kätkeytyvä mysteeri.. Ja sehän uppoaa minuun kuin kuuma veitsi voihin.

Zafónin mittapuulla kirja oli ehkä hieman "huonompi", kuin tuulen varjo tai enkelipeli. Mutta minkäs teet, kun Tuulen varjo on minulle esimerkki täydellisestä kirjasta. Huonohan Marina ei missään nimessä ollut, ei todellakaan. Mutta sanotaanko, että ehkä ihan hieman, ihan pikkiriikkisen, liian... karmiva? Mitä suomenkielen sanaa creepy vastaa? No, vähän liian creepy, kaikkine irtonaisine ruumiinosineen ja marionetteineen. Mutta kun toinen kirjoittaa niin hyvin, että saa aikaan puistatuksia pelkällä kuvailulla...

Tarttukaa siihen kirjaan siellä kirjastossa, tai kirjakaupassa, suosittelen täydestä sydämestäni. Vaikkakin Tuulen varjon tasolle tämä ei yllä, mutta jos pidät Zafónin tunnelmasta, pidät edes sen osalta Marinasta.

Ja tarvitseeko edes sanoa tuosta kansikuvasta? Jokaisessa suomennetussa Zafónin kirjassa on ollut aina niin kaunis kansi, että voisin ylistää niitä loputtomiin. Kuvat ovat kauniita ja luovat jo hippusen tunnelmaa siitä salaperäisydestä, mitä kirja pitää sisällään. 

Sananen vielä tunnisteista... Eli Zafónin sanoin tämä oli viimeisin nuorten kirja, jonka herra kirjoitti. Mutta ihan nuorten kirjaksi en tätä luokittelisi kuitenkaan, sen verran väkeviä elementtejä tässä on. Eli tämä tipahtaa johnkin nuorten ja aikuisten kirjallisuuden välimaastoon, siksi tunnisteissa on molemmat.

★★★★☆

Carlos Ruiz Zafón: Enkelipeli

Carlos Ruiz Zafón; Enkelipeli
Alkuteos: El juego del ángel
Kustantaja: Otava 2009
Suomentaja: Tarja Härkönen, Anu Partanen
Sivuja: 607


"Nousin ylös ja jätin hänet yksin pylväshalliin. Piilouduin tornin työhuoneeseen. Avasin ikkunat. Isabellan itku kuului pylväshallista. Katselin keskipäivän auringossa kylpevää kaupunkia ja käänsin sitten katseeni toiseen suuntaan, missä olin miltei näkevinäni Villa Heliusta suojaavat kimaltavat katot ja kuvittelin Cristinan, rouva Vidalin, ylhäällä tornissa katselemassa ikkunasta kohti Riberaa. Jotain pimeää ja sameaa tunki sydämeeni. Unohdin Isabellan itkun ja toivoin vain että hetki jolloin tapaisin Corellin koittaisi pian, jotta voisin puhua hänen kirotusta kirjastaan."


Palataan takaisin Tuulen varjon ihaniin maisemiin, keskelle 1900-luvun alkuvuosikymmenten Barcelonaan.David Martin kasvaa väkivaltaisen ja kirjoja vihaavan isänsä varjossa ja alkaa aikuistuttuaan kirjoittaa halpoja murhamysteerejä lehteen ja päätyy lopulta rahanahneen kustantamon palkkalistalle kirjoittamaan perus murhamysteeri tarinoita pienoisromaaneiksi. Mutta sairais alkaa syödä Martinia sisältä, kunnes ranskalainen kustantaja Andreas Corelli ilmestyy kuvioihin varsin houkuttelevan tarjouksen kanssa. Tarjouksen, joka kuulostaa ensin liian hyvältä, mutta aihe on varsin erikoinen.

Martin päätyy kuitenkin ottamaan vastaan tarjouksen ja alkaa hyytävä enkelipeli, kirjojen, rakkauden ja Barcelonan sydämessä. Kuinka pitää lähes demoninen kustannustoimittaja tyytyväisenä, kun tämä on vienyt Martinin sairauden, palauttanut kuolemankielissä olleen miehen takaisin kiinni elämään, mutta tehtävänanto on tuhota Martinin mielen.

---

Ensimmäisellä kerralla tartuttuani tähän kirjaan, jätin sen pian kesken. Jotenkin se tuntui kuivakalta ja raskaalta. Reilu vuosi myöhemmin kun luin ensin Carlos Ruiz Zafónin Marinan, sain taas kipinän herran kirjoihin ja päätin antaa Enkelipelille uuden mahdollisuuden. Ja luojalle kiitos tein niin!

Lukukokemus oli tällä kertaa aivan mahtava. Ruiz Zafón on mieletön tarinankertoja, joka osaa luoda tunnelman, joka jää kannet suljettuakin vielä väreilemään ilmaan lukijan ympärille.

Tarina itsessään ei jostain syystä jättänyt niin syvää jälkeä minuun kuin Tuulen varjo, mutta nautin jokaisesta hetkestä kirjan parissa. Ja tunnelma toimi jokaisella sivun käännöllä. Tuntui kuitenkin vaikealta tiivistää tarina tähän. Jälkikäteen mieleeni jäi tavallaan ikimuistoinen olotila, että tämä kirja ei unohdu. Mutta jotenkin tarina lähti liukenemaan mielestäni.

Vaikka tämä ei ollutkaan niin unohtumaton teos kuin odotin, oli tämä silti enemmän kuin ihana lukukokemus. Siitä siis suurkiitos Carlos Ruiz Zafónin mielettömälle kirjoitustaidolle. Nautin ja suosittelen. Ehkäpä mielessäni vain ei ollut tilaa sillä hetkellä.

Omaan kirjahyllyyni tämän kuitenkin ostin, kuten Tuulen varjonkin ja Taivasten vangin. Enkä hanki kertaalleen lukemiani kirjoja omakseni, mikäli ne eivät ole tehneet vaikutusta. ;)

★★★★☆

Oscar Wilde: Dorian Grayn Muotokuva

Oscar Wilde; Dorian Grayn Muotokuva
Alkuteos: The Picture of Dorian Gray
Kustantaja: Otava 2009
Suomentaja: Jaana Kapari-Jatta
Sivuja: 363

"Aistien palvontaa on usein ja oikeudenmukaisesti moitittu, kun ihmiset ovat luonnostaan ja vaistomaisesti pelänneet intohimoja ja tuntemuksia, jotka ovat tuntuneet heitä itseään vahvemmilta ja joiden he ovat tienneet olevan samanlaisia myös niillä luontokappaleilla, joiden elämä ei ole yhtä korkeasti järjestäytynyttä. Mutta Dorian Gray oli sitä mieltä, ettei aistien todellista luonnetta ollut vielä ymmärretty ja että ne olivat jääneet primitiivisiksi ja eläimellisiksi vain siksi että ne oli yritetty näännyttää alamaisiksi ja tappaa kivulla sen sijaan, että ne olisi koettu ottaa uuden elementeiksi uuteen henkisyyteen, jonka vallitseva piirre olisi ollut kehittynyt kauneudentaju."

Taiteilija Basil Hallward on tavannut nuoren, erikoisen kauniin miehen, Dorian Grayn ja saanut tämän ylipuhuttua malliksi itselleen. Muotokuva osoittautuu Hallwardin siihen astisista teoksista parhaaksi. Ja nuori Dorian Gray, tavattuaan pahamaineisen lordi Henry Wottonin,  erehtyy toivomaan, että vain tämä kaunis muotokuva vanhenisi ja mies itse säästyisi ikääntymisen rumuudelta. Ja paholainen on tainnut kerrankin olla kuulolla. 

Dorian vie maalauksen kotiinsa ja sukeltaa Lordin rappiolliseen maailmaan. Mutta kuin ihmeen kaupalla oopiumluolat ja prostituoidut eivät jätä jälkiään Dorian Grayn veistoksellisille kasvoille. Maailma muuttaa Dorain Graun kylmäksi ja tunteettomaksi ja vaikka tämä onkin ollut rakastunut nuoreen näyttelijättäreen Sibyl Vaneen, vain yhden huonon esiintymisen jälkeen miehen kiinnostus lopahtaa ajaen Sibylin itsemurhaan. Ja vain muotokuva seinällä vääristyy. 

Dorianin sieluttomuus ajaa nuoren miehen murhaan. Ja muotokuva saa vähä vähältä entistä rumemman ilmeen, kuin jokainen Dorian Grayn synti maalaisi uutta kuvaa. Lopulta Dorian ei kestä enä katsoa muotokuvaansa, vaan piilottaa sen muilta, mutta sekään ei riitä. Kuva on tuhottava. 

---

Toinen kalssikkoni. Ja toinen johon myös petyin. Mihin jäi se sielun paholaiselle myyminen?! Minä kun niin odotin sitä. Mutta se olikin pelkkä typerä toive olla vanhenematta. Mikä pettymys. 

Ja taas kerran taisin odottaa liikoja. Odotin jotenkin.. en tiedä, ehkä riettaampaa tekstiä? Siis vieläkin tätä riettaampaa. Tiivistelmät ja takakansitekstit tästä klassikosta ovat houkutelleet lukemaan tätä. Mutta voiko olla, että kaikki kolme himoitsemaani klassikkoa ovat kasvaneet mielessäni niiiin jättimäisiksi, ettei niitä saappaita pysty edes täydellisin kirja täyttämään? En keksi muutakaan syytä miksi en hurmaannu näistä kirjoista, jotka ovat lumonneet niin monet ennen minua. Sillä näistä aiheistahan saisi vaikka kuinka loistavaa kirjallisuutta. Ehkäpä yritän laskea odotuksiani Anna Kareninaa kohtaan, ennen kuin jossain välissä palaan sen pariin. Ehkäpä se sitten ei olisi pettymys? 

★★☆☆☆

F. Scott Fitzgerald: Kultahattu

F. Scott Fitzgerald; Kultahattu
Alkuteos: The Great Gatsby
Kustantaja: Otava 1959
Suomentaja: Marja Niiniluoto
Sivuja: 220

" - Ehkä tunnette tuon naisen. Gatsby osoitti upeaa, tuskin inhimillistä orkideamaista ilmestystä, joka istui täydessä juhla-asussa valkoluumupuun alla. Tom ja Daisy tuijottivat häntä sen merkillisen epätodellisen tunteen vallassa, joka liittyy filmimaailman tähän asti varjomaiselta tuntuneen kuuluisuuden näkemiseen. 
- Hän on suloinen, sanoi Daisy. 
- Hänen ylitseen kumartuva mies on hänen ohjaajansa. 
Gatsby vei heidät juhlallisesti ryhmästä toiseen:
- Rova Buchanan... ja herra Buchanan... Hetken epäröinnin jälkeen hän lisäsi: -Poolonpelaaja. 
- Ei, ei, vastusti Tom heti, - en ole...
Mutta ilmeisesti se kuulosti Gatsbystä hyvältä, sillä Tom jäi "poolonpelaajaksi" koko loppuillaksi. 
- En ole koskaan tavannut niin paljon kuuluisuuksia, huudahti Daisy, - minä pidin tuosta miehestä... mikä hänen nimensä olikaan... jolla oli hiukan sininen nenä.
Gatsby mainitsi nimen ja lisäsi, että mies oli vain pikku tuottaja. 
- Minä pitäisin hiukan enemmän siitä, etten olisi poolonpelaaja, sanoi Tom hyväntuulisesti. - Mieluummin katselisin kaikkia näitä kuuluisia ihmisiä - unohdettuna. 
Daisy ja Gatsby tanssivat. Muistan että naapurini siro, vanhanaikainen foxtrotti hämmästytti minua - en ollut koskaan ennen nähnyt hänen tanssivan. Sitten he pujahtivat minun pihalleni ja istuivat puolisen tuntia portailla minun jäädessäni heidän pyynnöstään valppaana puutarhaan."

1920 -luvulla. Jay Gatsby järjestää hulppeita juhlia, ja isännöi niitä täydellisellä tyylikkyydellä, tuntien kaikki kutsumansa henkilöt. Nuorena Jay Gatsby oli varaton, mutta hänellä oli unelma. Unelma vain oli miehen saavuttamattomissa. Mutta nykyään herra Gatsby on rikas ja rikkautensa mies on hankkinut omin neuvoin, mistä kukaan ei varmaksi osaa sanoa kuinka, saavuttaakseen nuoruutensa unelman. Unelman, jonka nimi on Daisy. Mutta Daisy asuu toisen miehen vaimona läheisessä huvilassa. 

Gatsbyn onneksi kohtalo kuitenkin puuttuu peliin uuden naapurin muodossa. Uusi naapuri on Daisylle sukua ja lupautuu esittelemään Gatsbyn nuoruuden unelmalleen ja kielletty rakkaus ottaa tuulta siipiensä alle. 

---

The Great Gatsby oli yksi niistä kolmesta klassikosta, jotka olen tahtonut lukea jo ties kuinka kauan. Tänä vuonna vihdoin sain ostettua kirjan hyllyyni ja tämä olikin ensimmäinen klassikkoni. 

Jostain syystä kuitenkin petyin. Kultahattu ei hurmannut minua. Enkä oikein tiedä, mitä sanoisin tästä. Ei, se ei ollut huono. Mutta jotain siitä puuttui. Tai ehkä olin vääränlaisessa mielentilassa tätä lukiessani. Tästäkin on jo kuukausia. En päässyt sellaiseen tilaan, että olisin voinut alkaa pohtimaan syvällisesti ja tulkitsemaan mitä milläkin on tarkoitettu. Ikäväkyllä kultahattu ei natsannut.. 

Odotin ehkä liikaa. Ehkä enemmän sitä ihanaa ja pulppuilevaa jazz-sukupolvea. Joka jäi mielestäni hieman latteaksi. Ehkäpä mielikuvituksessani jazz-sukupolvi on kuplivampaa, mitä se todellisuudessa oli. 

Ja voi niitä kirjoitusasuja! Lavendeli... Oli niin hassua lukea vanhahkoa kieltä. Laventeli on minulle laventeli, enkä päässyt lavendelista yli. Kyllä. Olen huono ihminen. 

Mutta mukavan kevyt tämä oli kolmen klassikon läpikäymisen aloitukseksi. En vain ihan ymmärrä, mikä tästä nyt sitten sen klassikon tekee... Valaiskaa joku minua sivistymätöntä? Ja täydet pisteet houkuttelevasta kansikuvasta, nyt tämän vihdoin luettuani voin siirtyä katselemaan uutta elokuvasovitusta, ehkäpä se sitten avaisi tätä klassikko aspektia minullekin, vaikka eihän näin ikinä saisi sanoa.. Pääsääntöisesti kun kirja ON parempi kuin elokuvansa. 

★★☆☆☆

Michael Crichton: Kaappareiden Vesillä

Michael Crichton; Kaappareiden Vesillä
Alkuteos: Pirate Latitudes
Kustantaja: Otava 2010
Suomentaja: Ilkka Rekiaro
Sivuja: 300

"Päivällisen jälkeen Hunter ja Almont istuivat kahden kesken kuvernöörin talon kirjastohuoneessa juomassa brandyä. Hunter esitti kuvernöörille pahoittelunsa uuden sihteerin nimitksen johdosta.
"Hän ei ainakaan helpota elämääni", Almont myönsi, "ja pelkään, ettei helpota teidänkään elämäänne."
"Luuletteko, että hän lähettää Lontooseen epäsuopeita sanomia?"
"Uskon, että hän saattaa ainakin yrittä."
"Mutta täytyyhän kuninkaan jo tietää, mitä täällä Jamaikalla tapahtuu."
"Asiasta on kahdenlaista näkemystä," Almont sanoi huolettomasti elehtien. "Mutta yksi asia on varma: kaappareiden tukeminen jatkuu, jos heidän toimintansa kartuttaa kuninkaan kirstua komeasti." 
"Tasajakoa vähempään en voi suostua", Hunter ehätti lausumaan.
"Johan minä totesin, ettei mikään muu käy."
"Mutta jos kruunu varustaa teidän laivanne, aseistaa merimiehenne..."
"Ei", Hunter sanoi. "Se ei ole tarpeen."
"Ei ole tarpeen? Hyvä Hunter, te tiedätte Matancerosin. Sinne on sijoitettu kokonainen espanjalainen varuskunta."
Hunter pudisti päätään. "Suora hyökkäys ei onnistu ikinä. Sen me tiedämme Edmundsin yrityksestä."
"Mutta onko sille vaihtoehtoa? Matancerosin linnoitus suojelee satamalahden suuta. Ette pääse pakoon aarteiden kanssa valloittamatta ensin linnoitusta."
"Olette oikeassa."
"Eli mikä eteen?"
"Ehdotan pientä hyökkäystä linnoitukseen mantereen puolelta."
"Täyttä varuskuntaa vastaan? Ainakin kolmesataa sotilasta? Ette voi onnistua."
"Päinvastoin", Hunter sanoi."

Vuosi 1665 Karibilla, Jamaikalla, Port Royalissa. Charles Hunter on tunnettu kaapparikapteeni, joka päätyy suunnittelemaan mahdotonta. Hunter päättää hyökätä espanjalaisten voittamattomana pidettyyn linnakkeeseen, Matancerosiin. Hunterilla on hampaankolossa jotain henkilökohtaista linnakkeen hallitsijaa, komentaja Cazallaa vastaan.

Hunter kokoaa itselleen miehistön, joka on valmis luottamaan henkensä kapteeninsa suunitelman varaan, vaikka pitävätki kaappausretkeä itsemurhamissiona, epäonnistuminen tietäisi varmaa kuolemaa. Onnistuessaan miehistö saisi kuitenkin osakseen ennenkuulumatonta kunniaa, nimi historiankirjoihin ja tietysti osuus anastetusta aarteesta. Hunterin suunnitelma on kuitenkin niin mieletön, että vain itse Cazalla olisi voinut vastaavan punoa.

Jo menomatka vaatii veronsa, mutta vasta hieman myöhemmin Hunter saa huomata, että oman henkikullan tullessa kyseeseen, on petos lähempänä, kuin ikinä saattaisi kuvitella, eikä kuoleman vierailu ole kaukana. 

---

Kirjan lukemisesta on jo lähemmäs puoli vuotta. Ja vasta nyt saan tämän purettua tänne. Tämän vuoksi siis syvimmät pahoitteluni (jälleen kerran) lyhyestä tiivistelmästä. En muista jokaista ihanaa ja yllättävää juonenkäännettä, mutta sen muistan, että rakastin jokaista kolmeasataa kirjan sivua. 

Miksi? No koska rakastan merirosvosatuja! : D
Ja Kaappareiden vesillä on lähes yhtä ihana merirosvotarina kuin Pirates of the Caribbean -elokuvat. Jotka ovat siis edelleen ykkösenä merirosvosaduissa sydämessäni. 

Kaappareiden vesillä ei ehkä ole se perinteinen merirosvosatu, sillä tällä kertaa merirosvot kaappaavat aarteensa Englannin kruunun laskuun, eivät omaksi huvikseen. 
Ja olin siitäkin hieman yllättynyt, kuinka nopeasti ns. itse kaappaus tapahtui. Mutta Crichtonin kuvailua on ilo lukea; oli mielettömän helppo kuvitella itsensä kärpäseksi kattoon, tai mastoon. Eikä tarina tosiaankaan loppunut itse kaappaukseen, vaan petos hyppää silmille jälkikäteen, vaikka antaakin hieman vihiä olemassaolostaan jo pitkin matkaa. 

Napatkaa siis kaappareiden vesillä pieniin kätösiin ja matkustakaa vuoteen 1665 ja nauttikaa merirosvojen saastaisesta seksikkyydestä. ;D

★★★★☆